Heti alkuun sisältövaroitus BIPOC-ihmisille: tämä kirjoitus on tarkoitettu rasismia kohtaamattomille valkoisille suomalaisille sisäistetyn rasismin tunnistamisen ja purkamisen (vertais)tueksi. Kuvaan tekstissä arkisia sisäistetyn rasismin ilmentymiä.

17.-23.3.2025 vietetään valtakunnallista rasisminvastaista viikkoa, ja eilen perjantaina 21.3 sadat ihmiset marssivat Helsingin kaduilla YK:n kansainvälisen rotusyrjinnän vastaisen päivän mielenosoituksessa. Äärimmäisen kaunista ja tärkeää joukkovoimaa. End Racism Now! Eli lopetetaan mikä kaikki, tarkalleen ottaen?

Antirasismia opettelevana mutta varsin tynnyrissä ja umpivalkoisessa ympäristössa kasvaneena ihmisenä oma käsitykseni rasismista oli pitkään kapea: vain slurrit, väkivalta ja suora syrjintä eli yksittäisten henkilöiden aktiiviset teot näyttäytyivät rasismina. Tämä on tavallinen väärinkäsitys – rasismi on pahojen, huonosti käyttäytyvien tai ainakin takapajuisten ihmisten perseilyä, ei lempeiden ja sivistyneiden kansalaisten. Enhän minä varmastikaan voi olla rasistinen, en nimittäin heittele n-sanaa tai hyökkää rodullistettujen ihmisten kimppuun. Enhän? Minä olen hyvä ihminen!

Käsi ylös kaikki valkoiset suomalaiset jotka tähän samaistuvat!

Samalla olen kuitenkin alitajuisesti olettanut, että vasta tapaamani BIPOC-ihminen ei osaa suomea mutta valkoiseksi luokittelemani ihminen osaa (kyllä, olen ollut molempiin suuntiin täysin väärässä. En tarkoittanut pahaa. Et varmasti sinäkään.). Joskus olen ollut vielä tavallistakin varautuneempi yksin pimeällä kulkiessani, kun vastaan tulee rodullistettu mies, kuin jos samalla paikalla olisi valkoinen henkilö. Ehkä katsonut tavallista pidempään erilaiselta näyttävää ohikulkijaa. Ja samalla kuitenkin nykyään tiedän, että nämä ensimmäisenä mieleen tulevat ennakkoluulot ovat nimenomaan ennakkoluuloja, eivät faktoja, eivät informaatiota mistään muusta kuin omasta sisäistetystä rasismistani. Ei ole kivaa tunnistaa omasta päästään rasistisia stereotypioita. Kyllä minäkin haluaisin ajatella olevani hyvä ihminen enkä mikään rasisti. Usein ajattelenkin.

Mistä nämä ennakkoluulot oikein tulevat?

Kotiseudullani esimerkiksi epäluulot ja ihan selvän rasistiset stereotypiat romaneja kohtaan olivat ainakin 2000-luvun alkupuolella yleisesti hyväksytty hiljainen konsensus. Romanit, ne toiset. Ruskeat ihmiset, ne toiset. Hijabia käyttävät, ne toiset. Muita äidinkieliä puhuvat, ne toiset. Vaikeasti sanoitettava erikoisuuden tunne, kun edessäsi oleva ihminen ei ole perheen, arjen ja kasvuympäristön normin mukainen. Vasta vuosi sitten opin, että omillakin kotiseuduillani eli saamelaisia ennen kuin heidät häädettiin maanviljelyksen tieltä – eräiden teorioiden mukaan Kuopion maamerkeistä tunnetuimman eli Puijon nimi tulee saamenkielistä (saamelaisista en oppinut melkein mitään ennen kuin aikuisena itse tietoa hankkien). Iäkkäämpien sukulaisten keskuudessa n-sanaa pidetään asiallisena huumorina “kunhan sitä ei sano niille ruskeille ihmisille päin naamaa”. Luulen, että sinullakin on joitakin vastaavia kokemuksia omasta elämästäsi ja lähipiiristäsi. Tekeekö tämä sinusta, minusta pahan ihmisen? Sisäsyntyisesti rasistin?

Ei kukaan halua olla paha ihminen.

Minun vastaukseni tähän on, että ei, me emme ole pahoja ihmisiä. Me emme syntyneet valkoinen ylivalta (eli käsitys valkoisen eurooppalaisen sisäsyntyisestä paremmuudesta) lapsen mielissämme. Se kasvoi meihin yhteiskunnasta ja ympäristöstä: täsmälleen kuten muidenkin syrjinnän, sorron ja väkivallan muotojen kanssa, myös rasismin peruskivenä on kulttuuriin, systeemitasolle ja ihmisten alitajuisiin oletuksiin vuosisatojen aikana nivoutunut vallan väärinkäyttö.

Median ja kulttuurin lähes totaalinen valkoisuus, uutiset jossa BIPOC-ihmiset ovat ulkomaalaisia, epäilyttäviä tai uhreja, harvoin ihan tavallisia naapureita ja ystäviä. Yksipuolinen uutisointi siitä, miten islam kategorisesti sortaa vähemmistöjä, kouluopetus jossa valkoinen eurooppalaisuus samaistetaan sivistykseen ja esimerkiksi siirtomaahistorian verisyyttä ei mainita kunnolla (ei ainakaan 2000-luvun ensimmäisella vuosikymmenellä mainittu). Median, kulttuurin, tieteen ja koulutuksen räikeä eurooppakeskeisyys. Lista voisi jatkua kokonaisen kirjan verran – ei siis mikään ihme, että nämä ympäröivän yhteiskunnan normit ovat vaikuttaneet myös siihen miten sinä ja minä näemme maailman!

Me emme ole pahoja, mutta nämä yhteiskuntiimme pesiytyneet rakenteet ovat tehneet ja tekevät pahoja asioita, syrjintää, sortoa ja systeemistä väkivaltaa. Ei ollut alakoululaisen Salmin vika, että opetus oli läpikotaisin valkoisuuden kyllästämää, ei ole sinun vikasi että hyödyt yhteiskunnan rakenteesta joka nostaa valkoisuuden kaikkien muiden ihmisten ylitse ja antaa etuoikeuksia pelkän etnisyyden pohjalta. Mutta jos emme aktiivisesti toimi näiden normien purkamiseksi, tulemme hiljaa hyväksyneeksi ne ja siten vahvistaneeksi niitä, ja tässä on ongelmamme ydin.

Vaikka epäreiluista rakenteista hyötyminen ei siis ole minun tai sinun syytäsi, on silti meidän vastuullamme purkaa nämä ansaitsemattomien etuoikeuksien rakenteet ja vuosisataiset rasistisen väkivallan perinteet. Rasistiseen käytökseen tulee puuttua rohkeasti (tästä myös rasismin vastaisella viikolla puhuttiin paljon ja hyvä niin), mutta sen lisäksi ja erityisesti sen pohjana meidän kaikkien tulisi tarkastella omaa sisäistettyä rasismiamme ja valkoisen ylivallan synnyttämiä ennakkoluulojamme, jotta voimme tietoisesti ja tehokkaasti sitoutua antirasismiin ja aidosti reilun ja inklusiivisen yhteiskunnan rakentamiseen. Systeemistä ja institutionaalista rasismia saadaan purettua yhdenvertaisuusohjelmilla ja koulutuksella, mutta tämän rinnalla ja lisäksi on meidän jokaisen rasistisista valtarakenteista hyötyvän vastuulla tarttua työhön myös omassa päässään.

En väitä, että sisäistetyn rasismin ja valkoisen ylivallan normien purkaminen omasta alitajunnasta olisi helppoa, ei se ole. Se on valmiutta tunnistaa se, että me kaikki olemme harmaata aluetta, emme kategorisesti hyviä, emme liioin pahoja, ja hyvän tahdon kanssa voi elää rinnakkain syrjiviä ennakkoluuloja. Se on elämänmittainen matka ja tietoista astumista epämukavuusalueelle, mutta se on myös välttämättömän tärkeä osa reilun uuden maailman rakentamista. Antirasismi on avoimen rasistisiin tekoihin puuttumista, kadulla huutelun ja häirinnän pysäyttämistä ja uhrien tukemista, mutta samalla se on meidän kulttuurimme ja yhteiskuntamme pimeiden puolien kitkemistä omista ajatuksistamme.

Se on vaikeaa, se on epämukavaa, mutta se on välttämätöntä ja se on oikein. Me pystymme tähän.

(Loppuviitteeksi lukusuositus: Layla F. Saadin “Me and White Supremacy” on erinomainen apuväline oman sisäistetyn rasismin purkamiseen tai ainakin matkan aloittamiseen ja pohtimiseen ja minun ajatteluni mullistanut teos, löytyy kirjastoista ja kirjakaupoista englanniksi)

Postauksen kuva: Tyyne Rantanen